sunnuntai, 19. marraskuu 2017

Takaisin arkea kohti

Mökkireissu takana. Mukavaa ja rentouttavaa oli, ulkoilua ja käytiinpä jopa baarissa parilla. Saunottiin ja tehtiin hyvää ruokaa. Juteltiin ja mietittiin syntyjä syviä. Katseltiin muurahaisten valloitusmarssia mökin lattioilla, pöytätasoilla ja yritettiin polttaa tuoksukynttilöitä peittääksemme homeen hajun. Eli mökki itsessään oli äärimmäinen pettymys. No tietääpähän ettei tuonne enää ikinä mene. Seuraava reissu suunnitteilla tammi-helmikuulle. Ja sitten onkin ihan selkeä suunnitelma, että mitä sillä reissulla teemme. Lähdemme katsomaan mökkikunnan yöelämää ja tutustumaan uusiin ihmisiin. Uusissa ympyröissä, ilman oman kotipaikan painolastia. Jospa sillä tavalla tutustuisi johonkin uuteen mielenkiintoiseen ihmiseen tai edes tutustuisi uusiin ihmisiin. 

Keskustelimme yksin olosta ja elämisestä. Ystävätär toki on jo kauemmin yksin elänyt kuin minä. Puhuimme siitä, että olisihan se kiva jos olisi joku ihminen tulevina vuosina, niinä vanhuuden vuosina. Tukena ja turvana, välittämässä, seurana. Puhuimme siitä, kuinka vaikeaa on luottaa uusiin ihmisiin ja kuinka työlästä tutustuminen tässä iässä on. Heittäytymisen taito on kadonnut tai ainakin hyvin piilossa. Mitä vaatii toiselta ihmiseltä ja kuinka kyyniseksi itse on muuttunut. Millainen sen toisen ihmisen pitäisi olla. Kumpikin päätyi loppujen lopuksi siihen, ettei sillä ulkonäöllä ole paljonkaan väliä jos vain muuten jutut synkkaisivat. Itse en osaa kuvitella mitään 24/7 suhdetta. Ei minulla ole aikaa, työpäivän päätteeksi täytyy kotihommat hoitaa ja ehtiä omiin harrastuksiin. Minulla olisi ilmeisesti aikaa vain joka toinen viikonloppu keskittyä suhteeseen. En halua mitään puolituttuja kotiini tuoda lapsen nähtäväksi, vaikka lapseni ei mikään pieni olekkaan. Mutta olisiko sitä aikaa sittenkin arkena, jos vain joku kolahtaisi kunnolla. Tiedä häntä. 

Tänään on kulunut puoli vuotta erosta. En muista enää miltä exän ääni kuulostaa. Varmaankin tunnistaisin ulkonäöltä jos vastaan kävelisi. En näe enää unia hänestä, en edes niitä painajaisia. Välillä kaipaan niitä yhdessäolon hetkiä,mutta tiedän etten kaipaa häntä, vaan yleensäkin jotakin ihmistä vierelle viettämään aikaa kanssani. Sellaista tasaista ja turvallista olemista, kun tietää olevansa hyväksytty ja haluttu. Ehkäpä minun täytyy tuolle asialle jotain alkaa tekemään.

Mutta nyt keitän kuitenkin kahvit omassa keittiössäni, jossa ei muurahaiset pitkin pöytiä juokse.

torstai, 16. marraskuu 2017

Torstai

Työpäivän jälkeen siivosin kodin, vaikka eipä tästä puhtaudesta ole nauttimassa viikonloppuna. Huomenna mökille nauttimaan rauhasta. Olen pakkaillut vaatteita ja tarvikkeita, kuitenkin tuntuu että jotain unohtuu. Toisaalta eiköhän ilmankin pärjää, jos nyt ei kaikkea mukana olekaan. Toivottavasti ilmat ovat hyvät, että pääsee ulkoilemaan ja katselemaan maisemia. 

Vanhin poikani kävi tänään luonani töiden jälkeen. Juteltiin, syötiin ja kahviteltiin. Jälleen kerran huomasin, kuinka samanlaisia nämä pojat ovat luonteeltaan minun kanssani. Paljon ajatuksia päässä, ehkä liiaksikin. Sanoinkin että olisin niin mielelläni heidät säästänyt tältä samanlaiselta ajatuksenjuoksulta. Tältä, kun mietit paljon ja ajatukset ei rauhaa anna. Kun eläydyt toisten tunteille ja mielialoille liikaa. Otat muiden murheet omille hartioille ja sitten tunnet pahaa oloa kun pelkäät puolesta ja et voi auttaa. Puhuimme rajojen vetämisestä, siitä ettei kaikkia voi auttaa ja parantaa, pelastaa. Siitä, että täytyy olla terveellä tavalla itsekäs. Suojella omaa jaksamistaan. Onneksi poika kuitenkin pystyy puhumaan kanssani ja olen tyytyväinen tilanteeseen, etten ole menettänyt yhteyttä lapsiini, vaikka he jo aikuisia ovat. Meillä on ollut aina välit sellaiset, ettei ole olemassa aihetta mistä ei voisi puhua. Olen aina muistuttanut, että äiti on se ihminen, jolle voi kertoa vaikka mitä olisi tapahtunut. Niin pahaa tai ylitse pääsemätöntä asiaa ei ole olemassa, etteikö äidille voisi mieltään purkaa. Toivottavasti lapseni eivät koskaan unohda sitä. Poika lähti hyvällä mielellä kotiinsa, halasi tiukasti ja sanoi että olen rakas. Toivottavasti hän ensi yön nukkuu levollisemmin.

Uusi sohva on kaksi päivää ilahduttanut elämääni. Olen niin iloinen ja tykkään tästä suunnattoman paljon, tämä on juuri sellainen kuin olen halunnut. Olen joka kulmalla istunut ja löytänyt lempipaikkani. Jospa ensi kuussa pääsisi toteuttamaan loput ideat.

Nyt nukkumaan ja odottamaan huomista reissua.

maanantai, 13. marraskuu 2017

Suunnitelmia ja toteutuksia

Kodin sisustaminen saa taas lisävauhtia. Vanha sohva häipyy ja uuden haku täytyy alkaa sopimaan. Kunhan sen saan kotiini, niin voinkin alkaa keskittymään pienempiin juttuihin sisustuksessa. Uudet taulut seinälle, uudet verhot, jotain kivoja huopia. Ai että tästä tulee kaunis :) Sormet syyhyää jo ajatellessa. 

Joulunkin olen jo ehkä lukkoon lyönyt. Lapset ovat isällään joulun, joten yksinäinen joulu on edessä. En kuitenkaan ajatellut sitä yksin kotona viettää. Lähden ulkomaille. Olen onneksi loman ottanut välipäiville, niin voin hyvin olla pois kotimaasta. Vähän meinaa jännittää yksin lähteminen, mutta toisaalta olen hyvin innostunut ajatuksesta. Ihan toisiin ympyröihin, vieraaseen maahan. Lentoja olen nyt surffaillut netistä ja vertaillut hintoja. Toki ilmaista lystiä ei tule olemaan, mutta aivan sama. Olen mielestäni ansainnut tämän. 

Huomenna salille töiden jälkeen kaverin kanssa. Takareidet ovat kipeänä lauantain jumpasta, mutta eiköhän tuolla jotain pysty tekemään. Aika kiva päivä kaikkinensa tänään :)

sunnuntai, 12. marraskuu 2017

Nukuttu on

Takana hyvin nukuttu yö, nukuin melkein kymmenen tuntia. Eilen kävin vesijumpassa ja olin loppupäivän todella väsynyt. Normaalien kotihommien tekeminen oli työn takana, olisin niin mielelläni nukkunut päiväunet. Tänään huomasin, etten ole unilääkettä tarvinnut enää pitkiin aikoihin. Nukkumaanmeno ei aiheuta enää paniikkia siitä, että saanko unen vaiko en. Toivottavasti tämä tilanne pysyy tällaisena kauan, ettei tarvitse keinotekoiseen uneen turvautua. Muutenkin tuntuu, että olotilani on hyvin levännyt. Tämä viikonloppu on ollut rauhallinen ja laiskan letkeä, olen päässyt pakkosuorittamisesta pois.

Lueskelin muiden blogeja täällä, muutamaa seuraan aktiivisesti. Jäin miettimään yhdestä blogista lukemaani. Siinä kirjoittaja puhui tarpeesta olla tärkein jollekin. Tuo tarve olla tärkein on itselleni myös tuttua. Olen elämäni ajan ollut kaikille kumppaneilleni se kakkosvaihtoehto, aina varasijalla, se hätäratkaisu parempaa odotellessa. Siihen tottui ja sen hyväksyi, vaikka se kurjalta tuntuikin. Sitä kuitenkin toivoi, että joskus muuttuisi tärkeimmäksi sille ihmiselle jota itse piti tärkeimpänä. Aikamoinen tasapainoero; vaakahan on ollut kallellaan koko ajan, kun toinen antaa kaiken ja toinen vähän. Varmaan johtunut huonosta itsetunnosta, en ole itsekään arvostanut itseäni niin paljon, että olisin osannut vaatia oikeaa asemaani. Olen ajatellut asiaa ja miettinyt mitä minä haluan. Kirjoitin aiemmin listaa siitä, mitä haluan ja siellähän tämänkin olen jo oivaltanut. Olisi ihanaa olla joskus se ykkönen jollekin, syypää jonkun hymyyn. Olla se ihminen, joka aiheuttaa kutkuttavan tunteen vatsanpohjaan. Se ihminen, johon voi luottaa, jonka tietää rinnalla pysyvän kuin kallion. Se ihminen, joka tulee mieleen kesken työpäivän ja aiheuttaa lämpimän sykähdyksen. Olla se tärkein, se ykkönen. Se jonka ajatukset ja mielipiteet kiinnostavat. Jos joskus vielä parisuhteeseen ryhdyn, en tyydy enää kakkossijalle. Haluan olla se ykkönen, terveellä tavalla. 

Hyvää isänpäivää kaikille isille, toivottavasti puolisonne kertoo kuinka tärkeä olette hänelle. Ja voisihan sille puolisollekin sen kertoa :)

perjantai, 10. marraskuu 2017

Sitä saa mitä tilaa

Toivoin kiireistä viikkoa, joka vie ajatukseni muualle. No, toiveeni toteutui vähän liiankin kirjaimellisesti. Torstaina olin jo niin kurkkuani myöten täynnä töitäni, että kotiin kävellessä mietin alan vaihtoa. Raivoissani puolijuoksua kotiin tulin, alaovella olin hengästynyt, mutta rauhoittunut. Liian paljon liian kiireisiä asioita, oli niin sekava olotila ja priorisointi ei toiminut, koska kaikilla oli aivan yhtä kiire. Toivottavasti ensi viikko on kuitenkin hieman rauhallisempi. Edes hitusen. 

Sain pukattua oven takaisin kiinni, suljettua muistot ulos. En halua muistoja muistella, maalailla niille kultaisia reunoja. Kuitenkin tosiasia on, etten exää halua elämääni. Tällähetkellä tuntuu, ettemme me koskaan tule enää edes ystäviä olemaan. Ja se on varmaankin ihan hyvä. Siitä ystävyydestä olisi liian helppoa luisua takaisin pyörteeseen. Siihen pyörteeseen, josta pois jo pääsin ja johon en enää ikinä halua uudelleen. Siihen pyörteeseen hukkaa vain minuutensa ja itsensä. 

Viikon päästä mökkireissu edessä, mukavaa taas lähteä irti tästä normi arjesta. Ystävättären kanssa puhuttiinkin, että pääsee univelat kuittaamaan. Viime reissullakin nukuimme kumpikin pitkiä yöunia, ei varmasti kotona tule niin paljon nukuttua. Ilmeisesti se rentouttaa totaalisesti, kun pääsee irti kaupungin hulinasta ja velvoitteista. Nyt alkoikin väsyttämään, kun ajatteli nukkumista. Eli unta palloon...

  • Entinen kuuntelija

    Aiemmin kuuntelin vuosikausia muiden murheita omani kätkien. Nyt puran ahdistustani ja yritän ymmärtää itseäni ja sitä, miksi toimin elämässäni niinkuin toimin.