sunnuntai, 18. helmikuu 2018

Ihana sunnuntai

Tänään jäi vesijumppa väliin ja alan kohta kotitreenin tekemään sen vastineeksi. Nukuin taas hyvät yöunet ja muutenkin fiilis on ollut mahtava. Sain koko lapsilauman koolle ja teimme yhdessä nachopeltiä. Hieman liian suolaista minun makuuni, mutta hyvää ja helppoa. Oli kiva viettää aikaa porukalla ja tuijotella piirrettyjä yhdessä. Jutella ja nauraa. Olen onnekas kun olen noin ihanat lapset saanut. Isommat neuvoivat nuorinta kesätyöhakemusten tekemisessä. Toivottavasti hän nyt saa jonkun kivan paikan itselleen kesälomalla ja voisi tienata hieman taskurahaa. 

Verokorttiasiankin sain hoidettua aamupäivällä. Veroprosentti ei ole kohtuuton, ei päätulossa eikä sivutulossa ja nyt se keikkatyö tulee jopa kannattamaan. Toivottavasti ensi viikonlopuksi tulee nyt keikkoja tarjolle, että pääsee niitä tekemään. Onneksi näitä ammatteja on itselle siunaantunut, että voi tietotaitoaan hyödyntää. Jospa nyt saisin jotain sukanvarteenkin jemmaan. Toisaalta nyt olisi hyvä alkaa jo säästämään, jos meinaamme ulkomaille lähteä neljästään puolentoista vuoden päästä. Leikittelimme ajatuksella, että menemme lasteni kanssa New Yorkiin. Katsoimme jotain videota sieltä ja siitä se ajatus sitten lähti. 

Huomenna taas sorvin ääreen ja töiden jälkeen salille. Mukava aloittaa työviikko näistä fiiliksistä. 

lauantai, 17. helmikuu 2018

Lauantai ja letkeä olo

Lapsen kanssa käyty shoppailemassa hänelle vaatteita ja huomisen ruokatarvikkeet. Pikkuisen järjestelimme hänen huoneessa järjestystä ja teimme ruuan. Nyt olo on raukea, voisi vaikka päiväunet nukkua. Viime yönä nukuin kymmenen tunnin yöunet ja tarpeeseen tuli. Aamulla oli ihana herätä ilman herätyskelloa kaikessa rauhassa.

Ostoksille lähtöä tehdessä etsin itselleni farkkuja jalkaan. Löysin puolitoista vuotta sitten ostamani kalliit ja mukavan tuntuiset housut kaapista. Vedin ne jalkaan ja järkytyin; ne eivät istuneet enää yhtään. Liian isot joka puolelta, niinkuin suuren säkin olisin vetänyt päälleni. Reisien ja alavatsan kohdalla tilaa vaikka kuinka, takapuolikin oli jossain kankaan uumenissa näkymättömissä. Aivan hirveän näköiset. Eilen juttelin salikaverin kanssa ja hän sanoi, että jalat varsinkin ovat muuttuneet itselläni. Kerroin että painoa on nyt tippunut 10,5 kiloa ja hän kysyi että olenko muuttanut syömistapojani terveellisemmiksi. Jäin miettimään tuota ja tajusin, että silloin kun söin kaikkien laihdutusoppien mukaan, niin painoni ei tippunut vaan nousi koko ajan. Ihmettelinkin vuosi sitten, että koko ajan oli ähky olo ja tuntui että joutuu syömään yhtenään, että tasaisesti tulisi syötyä. Nyt kun syön tarpeideni ja nälkäni mukaan, paino tippuu koko ajan. En syö sen vuoksi että niin kuuluu tehdä tiettyyn kellon aikaan, vaan silloin kun minulla on nälkä. Ja nyt olen huomannut että minulla on nälkä ainoastaan kerran päivässä. Toki syön aamulla jotain pientä ja illalla myös, leipää, rahkaa, banaania,yms. Ilmeisesti tämä rytmi sopii minun kropalleni vaikka kaikki hyvinvointi gurut muuta sanovatkin. Suhtautumiseni ruokaan on muutenkin muuttunut. En kyttää purkkien kyljestä proteiinin ja rasvan sisältöjä, en laske grammoja syömisilleni, en laita pannaan leipiä, pullia ja makeisia. Ja kuitenkin kaikki makea on menettänyt merkityksen enkä edes karkkia nykyään juuri syö. Tämä vaikuttaa nyt olevan terveellä pohjalla, toisin kuin avokkini kanssa asuessa. Tuolloin ruoka hallitsi elämää, niin hyvässä kuin pahassa. Kaikkea tuli kontrolloitua ja ei sekään hyvä ole. 

Tänään mietiskellyt keikkatyötä ja siihen liittyviä kysymyksiä. Ensi viikonlopuksi ajattelin ottaa pari työvuoroa, jos tarjolle tulee. Ja hiihtoloman aikaan voinkin olla jopa neljä päivää töissä jos jaksan. Täytyisi nyt käydä testaamassa jonain päivänä, että näkisi kuinka se voimia verottaa. Verokorttiasiat täytyy alkaa nyt selvittelemään, ettei kuitenkaan melkein puolta tarvitsisi veroja pulittaa. 

Mutta nyt tiskaamaan ja sitten päikkäreille.

perjantai, 16. helmikuu 2018

Sohvaperunana

Töiden, salin ja kauppareissun jälkeen en ole saanut tänään juurikaan muuta aikaiseksi. Tai teinhän minä ruuan ja pesin koneellisen pyykkiä. Muuten olenkin maannut viltin alla sohvalla ja tuijottanut televisiota. Ja kohta alkaa viikon kohokohta; Sohvaperunat. Jalat meinaavat olla kipeänä, eilen Bodypump ja tänään jalkatreeni. Mutta nyt huomasin että painoja saa salilla jo nostaa huoletta isommaksi, voimaa siis alkaa olla...jaloissa. Kädet sen sijaan on edelleen pullataikinaa; ei voimaa eikä jaksamista. Niissä taitaakin olla paljon työmaata edessä. Jospa nyt viikonlopun aikana saisin vaikka kahvakuulaa heiluteltua kotona, pikkuisen lisätreeniä. Ensi viikolla käyn inbody-mittauksessa, katsotaan onko tulosta alkanut tulemaan. Puoli vuotta sitten tulokset olivat aika lohduttomia. 

Ystävä soitti ja juttelimme kuinka saamattomia me nykyään olemme, vaikka olisi mahdollisuus mennä niin silti nökötämme kotona television äärellä. Ei ole kumma jos elämä ei muuksi muutu. Siinä jutellessa tulimme siihen tulokseen, ettemme ainakaan läheisriippuvaisia ole kun yksin paremmin viihdymme. Ei tähän arkeen enää oikeastaan osaa edes kuvitella kumppania. Toki välillä huomaan kaipaavani läheisyyttä ja kosketusta, mutta nekin tuntemukset ovat vähentyneet ajan mittaan. Ei siis jatkuvaa läheisyyttä, vaan ihan edes halaus joskus. Ja ehkä hyvää seksiäkin, kyllähän sekin joskus kelpaisi. Eli olisiko se vain sellaista satunnaista ihon kaipuuta. Jossain vaiheessa se toisen ihmisen kaipuu oli suurempi. Nyt kun tähän olotilaan ja elämään on tottunut, niin ei osaa enää edes kaivata toista ihmistä. En tiedä pitäisikö tuosta olla huolissaan vai ei. 

Huomenna shoppailemaan lapsen kanssa ja sunnuntaina vesijumpan jälkeen on taas kaikki lapset koolla. Tehdään hyvää ruokaa ja katsotaan jotain leffaa. Ja kohta nukkumaan, ihana kun saa nukkua huomenna niin pitkään kuin haluan. 

maanantai, 12. helmikuu 2018

Täyslaidallinen

Tänään on satanut p***aa niskaan ihan kunnolla. Lasteni isä ilmeisesti humalassa taas sekoilee ja purkaa epäonnistunutta elämäänsä minun niskaan. Olen varas, siipiveikko, huono äiti ja ihan vaan muutenkin paska ihminen. Tämä purkautuminen alkoi aamulla tekstiviestin muodossa ja kun soitin ja vaadin selitystä, niin helvetti olikin irti. Kyllästyin kuuntelemaan ja lopetin puhelun lyhyeen, jolloin exä saikin oikein kunnolla vettä myllyyn. Sitten tulikin oikein kunnon avautuminen, joka päättyi siihen tulokseen että hän ainoastaan on hyvä ja onnistunut vanhempi ja kunnollinen kasvattaja. Miksiköhän lapset eivät kuitenkaan hänen luona ole asuneet? Miksiköhän lapset eivät kykene hänelle ongelmistaan kertomaan? Miksi jokainen lapsista sanoo ettei kunnollista isäsuhdetta ole olemassa? Ja miksi minä lohdutan tätä nuorinta itkevää lasta ilta illan perään? Miksi minä en löydä vastausta ongelmiin vaikka kuinka tuijotan itseäni peilistä, exän kehoitusten mukaan? Hänen mielestään mitään muita ongelmia ei ole, syyllisen kuulemma löydän peiliin katsomalla. Miksi en kuitenkaan tunne olevani ainoa syypää? 

Olotilani on huono, vaikka en saisi ottaa itseeni mokoman ääliön avautumisesta. En vastannut mitään niihin viesteihin, sielläpähän hehkutelkoon kuinka sai minut hiljaiseksi. Olin niin äärettömän vihainen ja raivoissani koko loppupäivän. En vain jaksanut kommentoida ja mitäpä se humalaisen kanssa hyödyttää kinastella, täysin turhaa. Kuvitelkoon nyt olevansa oikeassa. Minä tiedän miten asiat ovat ja se riittää minulle. Nyt vain täytyy yrittää unohtaa tämä ikävä välikohtaus ja laskea sataan...tai tuhanteen. Huomenna ehkä parempi päivä edessä.

Keittiön kaapit tyhjennetty, huomenna alkavat asentamaan uudet ovet, tasot ja valaistuksen. Seuraavana vuorossa lattian uusiminen ja sitten tuleekin uudet kodinkoneet. Tästä kodista tulee kuin uusi. 

Mutta nyt lapsen kanssa lenkille tuulettamaan pääkopat. 

sunnuntai, 11. helmikuu 2018

Sunnuntain sutinoita

Vesijumppa takana, tälläkin kertaa oli hyvin tehokas jumppa. Sen jälkeen hieronta-altaaseen ja sieltä saunan lämpöön. Jumpan kruunasi munkkikahvit uimahallin kahviossa. Nyt olo on raukea ja lihaksissa kiva tunne. Jaksoin kuitenkin imuroida ja laittaa pyykit pyörimään. Kohta alan tuijottamaan netflixistä sarjaa ja lepään hyvällä omallatunnolla. Olen ansainnut sen. 

Eilinen päivä oli aika vetämätön, perjantai-ilta venähti ja eilen sitten podin heikkoa oloa. Lapsi kävi luonani leikkauttamassa hiukset ja sen jälkeen lähdimme keskustaan kahville ja kiertelemään liikkeitä. Kivaa oli viettää aikaa taas kaksin aikuisen pojan kanssa, jutella kaikesta mahdollisesta. Jälleen kerran huomasin että fiksu mies hän on. Puhuimme myös lapsuuden traumoista mitä poika mukanaan kuljettaa. Hän kertoi että on ollut paljon käsiteltävää meidän avioeroon liittyen, isän päihdeongelmaan ja rahallisesti tiukkaan lapsuuteen ja nuoruuteen. Tiedän, että en pystynyt tarjoamaan lapsilleni kaikkea sitä mitä he olisivat halunneet. Jossain vaiheessa elämä vain oli yhtä selviytymistä päivästä toiseen ikuisessa rahapulassa. Nyt jälkeenpäin olen välillä ajatellut, että miten ihmeessä me pärjäsimme. Toki poika sanoi, että varmasti olen tehnyt parhaani eikä hän minua siitä syytä ettei saanut kaikkea haluamaansa. Mutta onhan se varmasti ollut kurjaa ja tympeää, että kaikilla kavereilla oli aivan eri tilanne heihin verrattuna. Täytyy varmaan jututtaa jokainen poika saman asian tiimoilta vielä erikseen, haluaisin kuitenkin ettei se aika ainoastaan köyhyydestä muistoihin jää. 

Nyt sarjan pariin.

  • Entinen kuuntelija

    Aiemmin kuuntelin vuosikausia muiden murheita omani kätkien. Nyt puran ahdistustani ja yritän ymmärtää itseäni ja sitä, miksi toimin elämässäni niinkuin toimin.