torstai, 21. syyskuu 2017

Kuuma, kuumempi, hiki

No niin, lääkärissä käyty. Kyllä se nyt sitten on pakko myöntää, että nuoruus on mennyt ja vaihdevuodet alkaneet. Kuumat aallot olleet seuralaisena jo jonkin aikaa ja vidudus käyrä tapissaan. Hiki valuu noroina pitkin päätä. Nyt myös hoksaan ja ymmärrän nämä omat mielialan vaihtelut; välillä kaikki on ihan jees, mutta kohta on kauhea itkupotkuraivari tai tosi välinpitämätön. Tämähän on melkein samanlaista kuin murrosiässä, kun oli vuoristoradassa tunteiden kanssa koko ajan. 

Löytyihän se syy sitten seksuaaliseen haluttomuuteenkin, joka omalta osaltaan parisuhteen tappoi. Toki syitä oli muitakin, mutta taisi puolet olla näiden huppavuosien syytä. Eipä sitä silloin tajunnut tai halunnut myöntää. Toki mainitsin lääkärille sivulauseessa haluttomuudesta jo tammikuussa, mutta ei se sen kummempaa reaktiota aiheuttanut. Tämä myös varmaan selittää sen miksi minulla ei mikään uusi suhde kiinnosta; mitäpä minä suhteella kun en halua mitään tehdä. Oikeastaan aika kauheaa. Olen aiemmin nauttinut seksistä, ollut vapautunut ja estoton, en ole suhteessa potenut "päänsärkyä" vaan olin hyvinkin helposti innostuva. Sitten pahamieli, arvottomuus ja nämä pirun vaihdevuodet tappoi kaiken ilon seksistä. Tämänkin kun olisi tajunnut aikanaan, mutta enpä tajunnut. 

Nyt sitten on kaikenlaisia tutkimuksia edessä. Muutaman viikon päästä täytyy mennä rinnat kuvauttamaan epämääräisten kipujen vuoksi. Toivottavasti mitään vakavaa ei löydy, mutta pelottaahan tämä pirusti. Olen yrittänyt ajatella ettei etukäteen kannata murehtia. Tuloksetta. No toisaalta, tiedän että hoitoon pääsee jos tilanne niin vaatii. 

Ruokahaluttomuus on myös riesana, en kykene syömään. En vain saa nieltyä, kaikki kuvottaa. Kahvi haisee pahalta, ruoka ei maistu millään. Töissä syön lounaan, väkisin nielen sen ja loppu päivä menee kahden rahkan voimin. En syö edes karkkia enää, en pullaa, minä joka olen aina ollut pullahiiri. No hyvä puoli on että kiloja tippuu, mutta ihmetyttää tämä kuitenkin. Jospa verikokeista jotain selittävää löytyisi. 

Minusta on tullut vanha. Ja minulla on kuuma.

tiistai, 19. syyskuu 2017

Neljä kuukautta

Tänään on kulunut tasan neljä kuukautta siitä, kun tulin töistä puoli tyhjään asuntoon. Työpäiväni aikana entinen mieheni oli muuttanut pois. Olin toki tietoinen siitä, mutta aikamoinen isku se oli kuitenkin törmätä todellisuuteen. Siitä alkoi tämä pitkääkin pitempi ja kivinen polku, jolla olen varmaan vieläkin. Polku, joka meinasi viedä järjen. Sillä polulla olen tutustunut itseeni ensimmäisen kerran eläissäni kunnolla ja tutustuminen jatkuu. Toki kivet ovat pienentyneet ja tasaista maata on enemmän kuin kiviä. Mutta helppoa tämä ei ole ollut. 

Miehen muisto haalenee päivä päivältä ja ikävä on muuttunut pieneksi kaiherrukseksi. En muistele edes hyviä muistoja nykyään, mitäpä tuota menneessä elämään. Mutta edelleen tulee tilanteita, että huomaan ajattelevani jostain asiasta että "Täytyypä kertoa tämä juttu xxxx:lle" Ei tarvitse enää. Ei ole enää miestä jolle kertoa. Sitä tottui vuosien ajan siihen, että on joku joka kuuntelee minun hölmöt jutut. Noissa tilanteissa haikeus ja kaiherrus läikähtävät, mutta eivät jää onneksi päälle. Kaikkeen näemmä tottuu ja kaikesta selviää tavalla tai toisella. 

Tällä hetkellä olen tyytyväinen elämääni. Tasaisen tappavaa, mutta turvallista ja rauhallista. Minun ei tarvitse huomioida ketään muuta kuin lapseni ja itseni. Ja tämä on kivaa kun tähän tottuu. En kaipaa tunnekuohuja ja väsyttävää ja raskasta tutusteluvaihetta. Olen liian laiska ja mukavuudenhaluinen, että alkaisin johonkin uuteen ihmiseen tutustumaan ja elämääni levittämään toisen eteen. Ystävillä se suurin huoli tästä yksinolosta tuntuu olevan. Minulla on hyvä näin toistaiseksi. Uusien kuvioiden aika on sitten kun siltä tuntuu. Mutta ei tänään.

maanantai, 18. syyskuu 2017

Unta palloon

Takana huonosti nukuttu yö. Alitajunta teki taas töitään yöllä ja herätti minut ahdistavasta painajaisesta yhdeltä. Tunti meni, että sain pulssini tasaantumaan ja pystyin rauhoittumaan uuteen uneen. Nämä painajaiset mitä näen, eivät ole väkivaltaisia, vaan henkisesti uuvuttavia. Viime yönä unessani entinen mieheni katsoi halveksivasti minua ja minun lapsiani ja puhui töykeästi minulle ja heille. Sen jälkeen hän laittoi tyytyväisenä nukkumaan minun keittiön pöydän alle (!?!?). Silloin tokaisin unessa, että nyt taitaa herralla olla korkea aika kerätä peitto ja tyyny ja häipyä helvettiin minun asunnostani. Itseasiassa nyt tällähetkellä tuo uni vain naurattaa, mutta yöllä sen ahdistavuuskerroin oli tapissaan. Olen huomannut, että näissä unissa on ollut monesti torjunta elementtinä. Yhtenä yönä työnsin häntä kauemmas minusta ja olin tympääntynyt, koska hän yritti halata. Olisi mielenkiintoista tietää, että mitä kaikkea nämä unet merkitsee. Vai tekevätkö ne vain terapeuttista työtä taustalla ja auttavat eteenpäin.

Työpäivä olikin sitten aika sumuista menoa, pakko oli päikkärit ottaa heti kun kotiin pääsin. Unenpuute on minulle todella huono juttu, tarvitsen säännöllisen yöunen. Ja takaraivossa alkaa aina huonon yön jälkeen pelko jyskyttämään. Pelkään, että luisun takaisin siihen painajaiseen etten kykene nukkumaan. Siihen painajaiseen, jossa olin neljä kuukautta sitten. Onneksi minulla on vielä unilääkkeet olemassa, että voin tarpeen vaatiessa sellaisen ottaa ja varmistaa uneni. Tänä iltana taitaa olla sellainen tarve. 

Minä näen unia yleensäkin paljon, kummallisia ja hauskoja, omituisia seikkailuja. Mutta olen myös huomannut, että unissa käsittelen monia ongelmatilanteita oikeasta elämästä. Monesti olen huomannut ratkaisun ongelmaan, kun olen vähän uniani ajatellut. Eli ei ne ihan turhia ole alkuunkaan. Toki usein tuntuu ettei niissä ole päätä eikä häntää. 

Viikonloppu meni rattoisasti, kävin lauantaina ystävättären kanssa elokuvissa ja sunnuntai olikin aika leppoisaa oleskelua. Ensi viikonloppuna ajattelin sulkea puhelimen ja viettää aikaa ainoastaan itseni kanssa. Lapsi menee isälleen, niin ei ole pakko tehdä edes ruokaa. Jos vaikka lukisi ja katsoisi leffoja. Kolmen viikon päästä menen katsomaan lempibändiäni, täytyy taas opetella yksin käymään keikoilla koska kaverit ei niistä innostu. Tämä on taas niitä asioita, että muistaa kuinka joskus on ollut sellainen ihminen rinnalla menemässä. Mutta eipä ole enää. No, elämä on.

 

lauantai, 16. syyskuu 2017

Helpottunut

Tänään on hyvä päivä. Kampaamossa käyty ja olo tuntuu jopa ihmismäiseltä. Kummasti piristää mieltä, tunnen jopa kauniiksi itseni. Viime yönä näin entisestä miehestäni sekavan unen, en muista siitä juuri mitään. Alitajunta näemmä työskentelee edelleen asian kimpussa, vaikka hereillä ollessani en ole nyt pariin päivään koko miestä edes miettinyt. Minä sittenkin selviän.

Alussa kirjoitin, että oliko tämä suhteen uusintakierros uusintakierroksen perään virhe. Ei tämä virhe ole ollut. Toki olisin voinut monta asiaa toisin tehdä. Mutta en tehnyt. Minulla ei ollut työkaluja toimia toisin. Tämän kuului vain mennä näin, olen sen nyt hyväksynyt. Tämä täytyi uusia niin monta kertaa, että hajosin totaalisesti ja jouduin nollasta aloittamaan. Jouduin omaa heikkouttani ja kipupisteitäni katsomaan ja niihin pureutumaan ja ne hyväksymään. En enää haihattele, että voisiko tämä sittenkin uusiksi toimia joskus myöhemmin. Tulevaisuudesta en voi tietää mitä tulee tapahtumaan, mutta nyt keskityn tähän päivään ja tähän hetkeen. Nautin omasta elämästäni tällaisenaan ja suunnittelen tekemiseni oman mieltymykseni mukaan. Ja itseasiassa olen aika hemmetin tyytyväinen, koska minä pärjään yksinkin. Minä en pelkää olla yksin nyt enkä pelkää vaikka olisin loppuelämäni yksin. Minä pelkäsin eron jälkeen yksinäisyyttä, pelkäsin etten koskaan tule ketään rakastamaan ja kukaan ei minua tule rakastamaan. Tunsin itseni huonoksi, rumaksi ja vanhaksi, joka ei kelpaa kenellekään. Pelkäsin pirusti. Mutta nyt tällähetkellä nuo ajatukset tuntuvat jopa naurettavilta, turhilta ja merkityksettömiltä, niillä ei vain ole enää mitään väliä. Minun ei sittenkään tarvitse rakentaa omaa olemistani ja minuuttani toisen varaan, en tarvitse ketään pönkittämään itseäni. Se on itseasiassa riemastuttava tunne, tunnen vahvaksi itseni. Olen siis ilmeisesti jo jotain oppinut ja jollakin tasolla kasvanut. Olen ylpeä itsestäni. 

Tänään on siis hyvä päivä. Rakastan elämääni, minun elämää. 

keskiviikko, 13. syyskuu 2017

Ajatusmyrskyä keskiviikon ratoksi

Olen saanut kaiken, mutten ole osannut pitää siitä kiinni. Tuota sanontaa voisin hieman täydentää, että olen myös pitänyt siitä liian tiukasti kiinni. Mistä? Harhastako? Paljon ajatuksia jälleen pyörii päässä, lähinnä tuota Itsetunto kuntoon-kirjaa luettuani. Todella valaisevaa, kun oivaltaa mikä oma rooli on ollut parisuhteessa ja tajuaa omia toimintamallejaan. Luin myös entisen mieheni lähettämät viimeisimmät sähköpostit eron jälkeen uusin silmin. Olen oikeastaan aika järkyttynyt tällä hetkellä, miten olenkaan ollut sinisilmäinen ja hölmö. Mutta puolustuksekseni voin vain todeta toimineeni parhaani mukaan ja sen hetkisen tietämykseni mukaan.

Kirjoitan tähän suoran lainauksen kirjasta Itsetunto kuntoon, kirjoittanut Janne Viljamaa.

"Suhteessa molemmilla on myös omat päämääränsä, vaikka suhde on keskeinen. Jos suhteen vuoksi jättää kaikki itselleen tärkeät asiat, se voi myöhemmin katkeroittaa. Suhteen alkuvaiheessa Tiina tunsi, että Kari antaa hänelle kaiken. Tiina unohti omat ystävänsä ja liikuntaharrastuksensa. Hän vietti kaikki iltansa ja viikonloppunsa Karinsa kanssa, vaikka omat ystävät kyselivät Tiinaa elokuviin ja kuntosalille. Tiina kertoi olevansa niin tiiviissä suhteessa Karin kanssa, että viikonloput olivat aivan täyteen buukattuja. Ystävät ymmärsivät yskän eivätkä enää kyselleet. Tiinalle ei jäänyt muuta elämää kuin Kari."

Seuraavaksi Tiina jättää kirjassa harrastuksensa, koska Kari ei niistä tykkää ja pitää niitä turhina ja arveluttavina. Kari kuitenkin kulkee töidensä puolesta ympäri Suomea, tutustuu ihmisiin ja Tiina ei ole tästä yhtään huolissaan. 

"Totuus tuli kuin isku märällä rukkasella kasvoille; Karilla oli toinen. Kari kertoi seurustelevansa kymmenen vuotta nuoremman naisen kanssa ja ilmoitti tylysti jättävänsä Tiinan, joka jäi tyhjän päälle. Tiina oli unohtanut oman elämänsä ja oli vuosia tehnyt kaiken Karin eteen. Mies käytti häntä hyväkseen eikä ollut itse valmis panostamaan suhteeseen."

Tiina oli siis alistuja, joka takertuu toiseen epätoivoisesti ja toinen käyttää tylysti hyväkseen. 

"Riistäjän ja alistujan kissa ja hiiri-leikki on riistetylle äärimmäisen kuluttavaa. Hän unohtaa omat tarpeensa ja keskittyy palvelemiseen ja miellyttämiseen. Häneltä viedään itsearvostus. Kun se on täydellisesti viety, niin suhteen päättymisen raunioille on vaikea rakentaa uutta. Siksi "no nythän olet vapaa valitsemaan uuden kivan miehen"-kehotuksista ei ole Tiinalle juuri iloa. Hän tuntee itsensä niin kurjaksi ja arvottomaksi, että uusi suhde on viimeinen mieleen tuleva asia. Karilla ei sen sijaan ole ongelmia. Hän nukkuu sikeästi uuden kymmenen vuotta nuoremman rakkaansa vieressä eikä muistele Tiinaa." 

Tunnistan tuossa Tiinassa itseni. Minua ei vaan tarvinnut alistaa, minä alistuin ihan itse omasta aloitteestani näemmä. Unohdin itse omat ystäväni suhteeni aikana ja panostin kaiken aikani suhteelle. Minä kannustin miestä menemään kavereiden kanssa ja viettämään vapaata heidän kanssaan. Itse en vain osannut lähteä minnekään ja jotenkin koin sen aina jotenkin hankalaksi. Suoranaisesti ei kielletty menemästä mutta ei todellakaan kehoitettukaan. Pari kertaa menin ja tunsin aina sellaista syyllisyyttä ja huonoa omaatuntoa, että kaikki ilo siitä lähtemisestä rapisi jo porraskäytävässä. Toisen katse vain oli aina niin musertava ja syyllistävä. Nyt eron jälkeen olen yrittänyt ystävyyssuhteitani puhaltaa henkiin uudelleen, mutta eihän ne koskaan ennalleen palaa. 

Eron hetkellä mies vielä tokaisi minulle, ettei häntä haittaa vaikka minulla olisi uusi mies heti kierroksessa. Se oli äärimmäisen satuttava loukkaus minulle. Tuo lause oli kuin isku vasten kasvoja, se puhalsi minulta ilmat pihalle. Yhdellä lauseella mitätöityi monta yhteistä vuotta ja huomasin kuinka merkityksetön olin ollut. Ja toisaalta se selitti sitten sen uuden suhteen nopean alkamisen miehen osalta. 

Entinen mieheni oli henkisesti hyvin vahva. Muutuinko minä siksi alistujaksi? Vaikuttaako menneisyyteni siihen, että muutun alistujaksi? Tuossa kirjassa oli kyllä sitten selitetty sekin, että monesti se voimakkaampi persoona on itse huonolla itsetunnolla varustettu. Voihan se olla niinkin entisen mieheni kohdalla, en tiedä. Nyt sain myös vastauksen, että miksei minulla mitkään uudet suhde-kuviot kiinnosta pätkän vertaa. Tulee todellakin tarpeeseen tämä minuus-remontti. Voi jestas, että olenkin ollut sinisilmäinen idiootti! Oikein v****taa ja suututtaa nyt!

  • Entinen kuuntelija

    Aiemmin kuuntelin vuosikausia muiden murheita omani kätkien. Nyt puran ahdistustani ja yritän ymmärtää itseäni ja sitä, miksi toimin elämässäni niinkuin toimin.