Toiseksi viimeinen lomaviikko päättymäisillään. Tuntuu kuin olisin ollut lomalla pari kuukautta ja olen ihan valmis töihin. Mutta nyt tuntuukin, että voisin mennä muihin töihin. Soitin tänään yhteen työpaikkaan, jossa olisi vakituinen paikka auki. Työpaikka on eri paikkakunnalla, huomattavasti pienemmällä kuin missä olen ikäni asunut. Asuntoja siellä näyttäisi olevan vapaana aikalailla. Mutta en tunne sieltä ketään. Olisin totaalisen yksin siellä. Tottuisinko siihen? Toisaalta olen kyllä viettänyt tämänkin viikon itsekseni, ainoat ihmiskontaktit ovat tapahtuneet puhelimessa ja ainoastaan lapsiani olen nähnyt. Eli mikä muuttuisi? Junalla pääsisin vaikka joka viikonloppu tänne niin halutessani. Olisiko tämä se minun mahdollisuuteni muuttaa elämääni ja aloittaa uudelleen puhtaalta pöydältä? 

Minulle on tarjottu nyt täältä asuntoa, joka olisi kaikinpuolin sopiva. Mutta jokin minulla siinäkin mietityttää, en ymmärrä miksi. Tuntuu kuin kyseenalaistaisin omia valintojani koko ajan, mikään ei tunnu heti siltä että tässä on oikea suunta. Olenko näin pahasti hukassa??? Ja miksi olen? Johtuuko tämä alkavista vaihdevuosista vai ennakoivasta viidenkympin villityksestä? Sinnekin on vielä aikaa, mutta oireilen varmaan jo etukäteen. Haen paikkaani nyt koko ajan ja silti tuntuu, ettei mikään ole sitä mitä haluan. Kun saisikin pysäytettyä tämän pyörityksen ja rauhassa mietittyä mitä teen. Tuo toinen paikkakunta kiehtoo ajatuksena, en tiedä mikä siinä niin polttelee. Mutta uskallanko hypätä? Täytyy varmaan alkaa paperille laittamaan plussat ja miinukset ylös. Jospa se selkeyttäisi. Nykyiseen kaupunkiin jäisi nuorin lapseni, mutta hänellä olisi isä kuitenkin lähellä. Ja enhän minäkään olisi kuin sadan kilometrin päässä.

Miehelle en ole puhunut mitään aikeistani, vielä. Olisin lähempänä miestä muuttoni jälkeen, mutta en laske mitään hänen varaan. Jotain olen sentään oppinut elämäni aikana.