Pääsin haastatteluun hakemaani työpaikkaan ja haastattelu meni ihan hyvin. Haastattelun jälkeen oloni oli kummallinen, en tiedä miksi, mutta jokin tuossa tilanteessa jäi vaivaamaan. Nyt sitten odotellaan tulosta. Jos tulen valituksi pääsen pähkäilemään, että otanko paikan vastaan. Palkka on hieman parempi, työnkuva täysin erilainen, ihmiset uusia ja outoja. Paikkakunta vaihtuu, ei ketään tuttuja kaupungissa. Tänne kotikaupunkiin jää yksi lapsi ja kourallinen ystäviä. Mitä tulen arvostamaan valinnassani. Kuitenkin ajatus kiehtoo, hyvin paljon. Tästä ei tule helppoa.

Lisää mietittävää tuo asumiskuviotkin. Sain asunnon, joka on kaikinpuolin sopiva. Lapsikin sai kivan asunnon itselleen ja nyt olemme muuttopäivänkin lukkoon lyöneet. Seuraava kuukausi menee pakatessa ja kaappien perkkaamisessa. Iso muutos edessä, kummallekin. Vaikka saisin uuden työpaikan, en muuttaisi pysyvästi uudelle paikkakunnalle ainakaan heti alussa. Olisin viikot töissä ja tulisin viikonlopuiksi kotiini. Katsoisin rauhassa miten alan sopeutumaan. Toisaalta mietityttää, että maltanko lähteä muualle omasta pienestä ja kauniista kodista. Jospa rauhoittuisinkin kun pääsen uuteen kotiini? Jospa tämä levottomuus loppuisi? 

Mies ei ollut oikein mitään mieltä työhaastattelusta tai yhtään mistään. Tunteet ovat hiipuneet hyvin kaverillisiksi, enkä näe meille mitään tulevaisuutta enää. Paitsi sen kaveruuden. Keskustelimme asioista viikonloppuna ja hän itse sinetöi tilanteemme sanoillaan. Tykkään kyllä hänestä ja viihdyn hänen seurassaan, aika kuluu hyvin jutellessa. Mutta kipinä on sammunut nyt. En ole pahoilla mielin, vietinhän kuitenkin hänen seurassaan mukavan alkukesän. Tämä taisi olla sellainen kesäromanssi. 

Nyt taidan keittää itselleni iltateen ja uppoutua sohvalle hetkeksi.