Siis vatsanpohjassa, vaikka olinkin epäillyt että ne ovat jo kuolleet.

Ihana viikonloppu takana. Ulkoilua pihatöiden merkeissä, saunomista ja läheisyyttä. Tavallista yhdessäoloa niinkuin parisuhteessa olevat ehkä elävät. Olen ollut kuin kotonani toisen ihmisen asunnossa ja kaikki on ollut niin tuttua ja turvallista, helppoa. Olen ihastunut. Ehkä jopa rakastunutkin. Ja kuitenkin minua tavallaan pelottaa. Yritän pelkoa puskea pois, yritän uskaltaa. Minä pelkään että saan siipeeni taas kerran ja minä pelkään etten siitä selviäisi enää tällä kertaa. Minä pelkään sitä mustaa kuilua, joka minut on imenyt sisälleen ja josta niin vaikeaa on ollut pois päästä. Ja minä pelkään, että se mustan kuilun pelko vie minulta mahdollisuuden olla onnellinen toisen ihmisen kanssa. Minä niin haluaisin uskaltaa ja olen kuitenkin askelia siihen suuntaan ottanut. Kerroin miehelle aamulla tuntemuksistani ja siitä, kuinka haikealta minusta tuntui kotiini lähtö. Kyllä hänelläkin tunteita minua kohtaan on. Itseasiassa olen nyt muutaman viikon jopa miettinyt samalle paikkakunnalle muuttoa hänen kanssaan. Jos vain nyt heittäytyisi, jos vain uskaltaisi. Tai jos nyt vain vähän jarruttelisi ja katsoisi mitä tästä ehkä voisi tulla. Kevät vissiin sekoittanut pääni, en tiedä. Mutta olen kyllä nauttinut tänä viikonloppuna sydämeni kyllyydestä tästä tunteesta. Ja minulla on ikävä tuota miestä, tuntuu että joka solu kaipaa häntä. Kaipaan sitä lämmintä ja turvallista halausta, silittelyä ja läheisyyttä, läsnäoloa. Sitä mutkatonta yhdessäoloa ja yhdessä tekemistä. 

Uskallanko kuitenkaan? Mietinkö liikaa? Teenkö itse tästä näin vaikeaa?