Kaksi vuotta on kulunut. Edelleen tuon päivän muistaa, nyt jo haaleampana muistona. Enää ei nouse haikeutta eikä surua tuon päivän tapahtumiin liittyen. Elämä voitti kuitenkin. Näin pari viikkoa sitten exän kauppareissullani. Tilanne oli sellainen ettemme vaihtaneet sanaakaan, ainoastaan käden nosto tervehdykseksi riitti ja se oli siinä. Kieltämättä olin pelännyt etukäteen tuota tilannetta ja aivan turhaan. Näkeminen ei herättänyt mitään tunnemyrskyjä eikä takaumia, ihminen jota tervehdin näytti tutulta mutta oli täysin vieras. Aikaa on kulunut tarpeeksi.

Tunteeni uutta ihmistä kohtaan ovat vahvistuneet ja voimistuneet. Toki pelkään edelleen, mutta ajoittain jopa saan pelkoni pidettyä kurissa. Olemme suunnitelleet ensi kesälle jotain pientä yhdessä tekemistä, tämä on ollut itselleni yllätys että olen kyennyt sitoutumaan johonkin tulevaan tapahtumaan. Aiemmin en ole halunnut mitään lukkoon lyödä enkä suunnitella asioita tulevaisuuteen. Mutta nyt se on tuntunut hyvältä ja luontevalta. Puhumme paljon ja jaamme arkeamme puhelimessa, välimatka kun on mitä on. Mutta tänään näemme ja viikon päästä uudelleen. Hyvä niin, johan tässä on ikävä ehtinytkin kalvaa.

Olen etsinyt asuntoa nyt kiihtyvällä vauhdilla. Paria olen käynyt katsomassakin. Jos viimeistään syksyllä pääsisimme muuttamaan; minä omaani ja lapsi omaansa. Kummallinen vapauden tunne tuli välittömästi kun lapsi muuttui täysi-ikäiseksi. Helpottava mutta tavallaan haikeakin. Nyt alkaa minun oma elämäni, vain minun.