Itsenäisyyspäivä oli ja meni, linnanjuhlia katsoin pitkästä aikaa moneen vuoteen. Söimme pojan kanssa vähän juhlavamman aterian ja kävimme kävelyllä. Tänään ulkoilimme ystävättären kanssa lumisessa metsässä. Ihanan rauhallista ja valoisaa oli. Keräsin havuja maljakkoon ja ne varistaa neulasia jo nyt. Onneksi en oikeaa joulukuusta aio laittaa, en kestäisi sitä sotkua. Äsken leivoin sämpylöitä aikani kuluksi ja hyviä olivat. Huomenna jos jaksaisi siivota, niin voisi joulukuusen laittaa esille. Ihana valkoinen tekokuusi odottaa koristelua ja kauniita valoja. Kohta on vihdoinkin joulu ja saan kaikki lapseni luokseni, niinkuin ennen vanhaan. Tämä on sitten viimeinen joulu näin, ensi vuonna nuorinkin on täysi-ikäinen. Siksi tämä ehkä niin haikealta tuntuukin. 

Lopetin yhteydenpitoni miehen kanssa. Koin tilanteen semmoiseksi, että minua manipuloidaan koko ajan jollakin asialla. Hän ei kuitenkaan loppujen lopuksi halunnut kuunnella minun mielipiteitäni, vaan jatkoi oman missionsa syöttämistä. Elämäntilanteemme olivat kuitenkin liian erilaiset ja ainoa jonka olisi pitänyt joustaa olin minä. Minä en vain ole valmis luopumaan tästä omasta elämästäni ja omista mielipiteistäni. Toki tiedän että suhteet joustoa vaatii, mutta kummaltakin. Kummankin täytyy kyetä kuuntelemaan eikä ainoastaan jyrätä omilla mielipiteillä. Suoraan sanottuna en ole potenut pahaa mieltä vaikka tuo ihminen elämästäni poistuikin, ainoastaan helpotuksen tunne on ollut päällimmäisenä. Eli tein oikean ratkaisun. 

Viikon päästä ystävien kanssa laatu-aikaa tiedossa. Ihana saada koko porukka taas kokoon ja nauraa vatsansa kipeäksi.