En enää keksi otsikoita, enkä oikeastaan kirjoitettavaakaan. Kuitenkin sisällä on levottomuus, joka kerää painetta ja etsii ulospääsyä. En vain saa mistään ajatuksesta kiinni että pääsisin vyyhtiä purkamaan. Ajatukset sinkoilevat päässä kuin flipperin kuulat. Jollakin kummalla tavalla tunnen itseni surulliseksi, ikävöin ihmisiä menneisyydestä. Ehkä tämä päivä vain herätti kaipuuni jo edesmenneeseen ihmiseen, joka minulle isän korvike oli lapsuudessa ja nuoruudessa. Sytytin kynttilän hänelle ja olen muistellut häntä. Sitä, kuinka hän valoi uskoa osaamiseeni ja minuuteeni. Ikävöin niitä hetkiä, kun sain jutella hänen kanssaan.

Tämän viikonlopun olen viettänyt lapseni kanssa ja meillä on ollut oikein mukavaa. En siis vieläkään lähtenyt miehen luokse. Halusin viettää aikaa kotona ja tarjota hänelle mahdollisuuden olla omien lastensa kanssa isänpäivä viikonlopun. En edelleenkään halua lapsia sotkea tähän tässä vaiheessa. En halua tehdä mitään sellaista mitä en itse halua. Onko minusta tullut niin itsekäs jo etten kykene joustamaan? Pidänkö tosiaan niin tiukasti kiinni omista rajoistani etten piiruakaan anna periksi? Toisaalta uskon että aikanaan olen hyvinkin joustava, sitten kun siihen pisteeseen asti päästään. Vai muutuinko minä lopullisesti? 

Sekavaa sepustusta.