Tänään vietimme äitienpäivän ennakkoon lasteni kanssa. Istuimme neljästään kakkukahvien ääressä ja voi kuinka olenkaan kaivannut tuota meidän yhdessäoloa. Nauroimme ja juttelimme ja kaikki oli niinkuin silloin ennen, vuosia sitten. Toki tunnelmaa väritti haikeus, koska yksi lapsista muuttaa kauas. Kahvien jälkeen pakkasimme lapsen kaverina tavaroita ja juttelimme tulevasta. Lapsella moni asia jännittää ja pelottaa tulevassa. Mutta uskon, että kaikki menee hyvin. Lapsi on fiksu ja järkevä, hän kyllä selviää. Pakkaamisen jälkeen menimme syömään kaupungille ja kiertelimme torilla. Erotessamme halasin lastani ja en vain pystynyt kyyneleitä pidättämään, vaikka olen yrittänyt olla näyttämättä tätä omaa tuntemustani. Olen keskittynyt vain tukemaan ja kannustamaan lasta, enkä ole omaa pelkoani ja ikävääni halunnut näyttää. Pahimmassa tapauksessa hän olisi jättänyt lähtemättä, jos minäkin olisin suruni näyttänyt aiemmin. Enkä missään nimessä halua hänen päätöksiinsä vaikuttaa. En tiedä miksi tämä tuntuu niin kauhealta, olenhan jo kertaalleen heistä luopunut kun he omilleen muuttivat. Mutta nyt tuo välimatka vain on jotenkin massiivinen. Se tuntuu liian pitkältä ja tuntuu etten voi auttaa jos jotain sattuu. Toivottavasti tämä omakin olo alkaa helpottamaan ajan kanssa. 

Tänään näin entisen avopuolison lapsen kaupungilla. Juttelimme jonkin aikaa ja huomasin, että olen tätä lasta kaivannut. Toki olen aiemminkin huomannut ajattelevani, että mitä näille lapsille kuuluu ja miten heidän elämänsä on edennyt. Toivottelimme hyvät kesät ja pyysin välittämään terveiset hänen siskolleen. Kumpikaan ei puhunut puolellakaan sanalla exästä enkä nähnyt tarpeelliseksi hänelle terveisiä lähettää. 

Kesä on nyt tullut, lämmin ja aurinkoinen päivä. Mutta niin raskas henkisesti.