Tätä viikonloppua on värittäneet otsikon tuntemukset. Vaikka periaatteessa viikonloppu onkin ollut hyvä lapsen keikan katsomisesta nuorimman kanssa oleskeluun. Leppoisaa oloa ja eloa ja tänään pitkä pyörälenkki ystävän kanssa. Illan päälle vielä lapsen uuden asunnon siivousta. 

Häpeän tunne tulee epäonnistumisesta, asiat ovat vain nyt solmussa. Kenenkään henki ei ole vaarassa, nyt vain täytyy taas laittaa asiat toiseen järjestykseen ja niellä ylpeys ja myöntää epäonnistuminen. Toisaalta tietyllä tapaa elämä helpottuu vaikka muuttuukin. Mutta itselleni on äärettömän vaikeaa myöntää epäonnistuminen, halusin niin kovin hallita tämän elämäni enkä halunnut palata lähtöpisteeseen. Ketään muuta en voi tästä syyttää kuin itseäni ja henkinen ruoskinta on nyt ollut armoton. No aina ei voi onnistua. Ei edes joka toinen kerta.

Huonot fiilikset taas johtuvat siitä, että olen tahtomattani loukannut toista ihmistä. Tuo toinen ihminen, mies, oli kiinnostunut minusta, mutta itse en tuntenut muuta kuin kaveruutta. En halunnut elätellä turhia toiveita ja kerroin suoraan oman näkökantani, hyvin nätisti ja rehellisesti. Tietysti se loukkasi toista, mitä en missään nimessä olisi halunnut tehdä hänelle. Mutta en voi itseänikään huijata enkä leikkiä muuta kuin olen. En halua aloittaa mitään sellaista mikä itsestäni pahalta ja väärältä tuntuu. Toisaalta tuo mies on hyvin mukava ja omaa samanlaiset kiinnostuksen kohteet, mutta en tunne muuta kuin kaveruutta. Kaikki fyysinen on ajatuksenakin mahdotonta. Eli se mitä olen epäillyt, on tapahtunut; olen menettänyt tuntemisen taidon. En vain enää osaa. 

Onneksi huomenna alkaa taas arki ja pääsee uppoutumaan töihin, ei tarvitse ainakaan kahdeksaan tuntiin ruoskia itseään.