Tänään vietimme kolmistaan lasteni kanssa äitienpäivää syöden ja kahvitellen. Yksi lapsista soitti aamulla ja sanoi, että nyt jo on koti-ikävä. Lohdutin lasta, ettei kohta jouda ikävöimään kun työt hänellä alkavat. Ja ikäväkin vain jossain vaiheessa lievenee pieneksi kaiherrukseksi, joka välillä muistuttaa olemassa olostaan. Niinhän se on käynyt itsellänikin. Erosta on viikon päästä kulunut vuosi. Toisaalta pitkä aika mutta toisaalta muistan kaiken kuin eilisen. Tänään on exä mieleen tunkenut useampaan otteeseen, välillä ajatellut että millaista meidän elämämme olisi nyt jos kaikki olisi jatkunut edelleen. En tiedä kaipaanko exää, en todennäköisesti, mutta niitä yhdessäolon hetkiä kaipaan. Toki kaikki on muuttunut vuoden aikana ja en edes tiedä mitä minulla olisi enää sanottavana hänelle, jos häneen törmäisin. Ei ehkä mitään. Kuitenkin olen tyytyväinen tämän hetkiseen tilanteeseen, pystyn hengittämään eikä minun tarvitse stressata sitä, että mitä lapseni tekee tai on tekemättä ja kuinka se toista ärsyttää. Minun ei tarvitse enää yrittää lukea kenenkään ajatuksia eikä ohjailla asioita menemään toisen pillin mukaan. Enää minun ei tarvitse hiljaisen sanattoman arvostelun alla tehdä itsestäni parempaa ihmistä. Nyt voin olla niin hyvä tai huono ihminen kuin haluan, eikä minun tarvitse miellyttää ketään. Nyt olen ymmärtänyt, ettei minun tarvitse riittää ja kelvata kenellekään muulle kuin itselleni. Mutta siltikin, kaikesta huolimatta, rakastin tuota miestä suunnattoman paljon ja en ehkä koskaan tule ketään kohtaan yhtä voimakkaasti tuntemaan. Olenkin miettinyt, että olen varmaan menettänyt "tuntemisen" taidon ja en ehkä pysty enää tuntemaan ketään kohtaan yhtä syvästi. Mikään ei vain enää heilauta eikä iske kipinää. No aika näyttää ja mistäpä sitä tietää mitä tulevana kesänä eteen tupsahtaa. Tai sitten ei tupsahda, eikä sekään enää pahalta ajatukselta tunnu. Tämän kuluneen vuoden aikana on oppinut niin itsenäiseksi, että ajatuksien ja elämän jakaminen jonkun toisen kanssa tuntuu lähinnä ahdistavalta. Ja tuo oli vuosi sitten suurin pelkoni, että miten pystyn tottumaan siihen ettei ole ketään jakamassa kaikkea. Aika huvittavaa nyt huomata kuinka kaikki kääntyikin päälaelleen. Muistan kuinka pelkäsin yksinäisiä öitä ilman ihmistä vieressäni, nyt ajatus jostakin koko ajan vieressä öisin, tuntuu kammottavalta. Minä kuitenkin löysin tämän oman rytmini ja polkuni tähän omaan elämääni samalla kun löysin itseni. Ja näin on hyvä.