"Miks aina epäilen ja pelkään?

Kunpa voisin sen paremmin ymmärtää

Mä olen tottunut, oppinut yksin olemaan

Aamukahvin hiljaisuudessa juomaan

Ovia sulkemaan

 

En kestä ajatusta kivusta

Enkä ketään tahtois kaivata

Eilen kaikki oli selkeetä ja helppoo

Asioilla oli paikat ja järjestys

Nyt kaaoksen keskellä seison"

 

Viikonloppu oli täynnä kummia käänteitä ja kohtaamisia. Ystävän kanssa söimme, saunoimme ja eksyimme kaupungin sykkeeseen. Nyt, ensimmäisen kerran pitkiin aikoihin, nautimme illasta aivan eri tavalla, vapautuneemmin. Tanssimme, nauroimme, nautimme. Tutustuimme uusiin ihmisiin, juttelimme. Ja huomasimme, ettei se ehkä niin huono idea olekaan poistua sieltä mukavuus alueelta. Loppuillasta olimme sitten parin kaverin seurassa, joiden kanssa loppuyön vietimme keskustellen kaikesta mahdollisesta. Aamun sarastaessa vetäydyimme nukkumaan. Tuo nukkumisjärjestely on nyt laittanut ajatukseni hyvin sekaisin. Oli mukava nukkua miehen vieressä, tuntea toisen kehon lämpö. Mies oli hyvin herrasmies, ei yrittänyt mitään vongata sen jälkeen kun olin tehnyt selväksi etten halua mitään unta kummempaa. Ilmeisesti, ja eleistä päätellen, myös hän halusi vain läheisyyttä. Tuntui hyvältä toisen silittely ja hiuksien näprääminen, lempeä halaus ympärillä. Ja minä kun olen kuvitellut etten tuollaista enää kaipaa... Kaipaan näemmä sittenkin, jossain syvällä sisimmässä... Kunpa tilanne vain toinen olisi, siis kumpikin toki sinkkuja on, mutta tässä kuviossa on liian monta muttaa. Liian paljon kaikkea. Liikaa sellaista mikä esteeksi muodostuisi. Valitettavasti.

 

"Monimutkaisen voi yksinkertaistaa

Rutiinit, luojan kiitos ne pelastaa

Mä hengitän mut ajatus harhautuu"