Perjantai-ilta. Makaan sohvalla ja kirjoitan blogiin. Yritän hillitä kasvavaa levottomuutta sisälläni. Teini lähti ulos kaverinsa kanssa ja lupasin olla ulkona puoleen yöhön. Tiedän ettei hän mitään juo tai polta, mutta viime aikaiset tapahtumat hänen elämässään eivät ole omiaan rauhoittamaan minua. Hänellä on vaikeaa, itsensä kanssa, ja niihin on apua haettu. Mutta siltikin minä pelkään... jotain määrittämätöntä pelkoa. Vai onko tämä luopumisen tuskaa? Hän on kohta aikuinen, en voi kahlita kotiinkaan enää noin isoa poikaa. Toisaalta on hyväkin, että hän menee kavereidensa kanssa eikä uppoa netin syövereihin. Nyt siis sitten valvotaan ja odotetaan. 

Näin viime yönä kummaa unta. Unessa istuin sohvallani jonkun miehen vieressä, miehen jolla oli valkoinen t-paita päällä. Kasvoja en miehestä nähnyt, nojasin päätäni hänen olkapäähän. Ja se tuntui unessa ihanan levolliselta ja turvalliselta, lämpimältä. Edes siinä vaiheessa, kun mies suuteli minua, en nähnyt hänen kasvojaan. Se suudelma tuntui pehmeältä ja tutulta, mutta en tiedä miksi se niin tutulta tuntui. Se oli niin toden tuntuinen uni, että säpsähdin hereille kun suudelma loppui. Ja heräsin puoli tuntia aiemmin kuin olisi ollut herätys. Miten unet voivatkin olla välillä niin todellisia, että aamulla saa vain miettiä että oliko se totta vai ei. Mistä ihmeestä se materiaali näihin uniin ammennetaan? Välillä ne ovat niin kummallisia, että joutuu jo miettimään, mitä kaikkea kummaa päässä onkaan säilöttynä. No joka tapauksessa, päiväni alkoi siis hyvissä merkeissä; heräsinhän sentään suudelmaan ;-)

Huomenna on onneksi lauhempaa keliä luvassa, voidaan pojan kanssa käydä pitkällä lenkillä. Ja jutella kaikesta mahdollisesta. Terapialenkki siis. Tuuletetaan pääkopat kummaltakin. Voisi vaikka käydä syömässä jossain lauantain kunniaksi. 

Nyt jo väsyttää, mutta sinnittelen hereillä siihen asti että poika on kotona. Jos vaikka tuijottaisi sarjaa Netflixistä ajankuluksi.