Olo on kuin usvassa. Pää sekaisin, miljoonia ajatuksia risteilee päässä. Mitä kaikkea olenkaan tehnyt väärin? Mitä jättänyt huomioimatta? Ja miksi en ole huomannut? Olenko tuudittautunut valheelliseen turvallisuuden tunteeseen? Lapseni tilanne ailahtelee paljon. Tänään on asiat suurinpiirtein hyvin, huomisesta ei ole mitään tietoa. Huomenna ahdistus ja paha olo saattavat vallata lapsen mielen kokonaan. Huomaan, että olen alkanut jollain tasolla pelkäämään. Pelkään, että se ahdistus viekin järjestä voiton. Pelkään, että silloin tapahtuu jotain peruuttamatonta, pahaa. Millä ihmeellä minä lapseni kannattelen tästä yli? 

Nyt, tänään, löydän monia pieniä asioita vuosien takaa, jotka ehkä olivatkin alkusoittoa tälle kaikelle huonolle ololle. Toki silloinkin etsin lapselleni apua ja tilanne koheni. Pieniä korjausliikkeitä, joilla asiat löysivät paikkansa ja aikansa. Mutta olivatko ne liian pieniä korjausliikkeitä. En tiedä. Lapsi syyttää itseään tästä viimeisimmästä erosta, pitää osaltaan syyllisenä itseään. Viimeksi tänään olen sanonut ettei se hänen vikansa ole ollut millään muotoa. Kaksi aikuista ihmistä siinä syyllisiä oli. Meillä oli ongelmien ratkaisuun avaimet, joita emme käyttäneet. Toinen käytti enemmän, toinen vähemmän. Liian suuria muutoksia tapahtui elämässä. 

Lapsi miettii, että olenko onnellinen elämääni tällaisenaan. Tunnenko itseni tyytyväiseksi. Onko elämäni tylsää. Minä olen tyytyväinen tähän meidän elämäämme, olen onnellinen. Minulla on kaikki mitä nyt tarvitsen. En tiedä miten minä hänet vakuutan. Miten minä saan valettua häneen uskoa, että elämä kantaa ja kaikki vielä hyväksi kääntyy. 

Lapsi miettii toki paljon muutakin, hän miettii liikaakin. Hän pelkää, ettei hänellä ole tulevaisuutta sellaisena kuin hän on joskus sen nähnyt. Ehkä nämä kaikki ajatukset nivoutuvat aikuiseksi kasvamiseen, siihen kun lapsuus täytyy kuitenkin taakse jättää. Miksei aikuiseksi kasvaminen voisi olla vähän helpompaa?