Aamuisin on järkyttävän kylmä, kun lähden töihin kävelemään. Vaatetta on vaikka kuinka ja silti tuntuu, että kylmyys tunkeutuu toppahousujen sisään. Mutta päivällä on onneksi jo lauhempaa ja se tärkein; aurinko paistanut. Tuntuu että virtaa on kuin pienessä kylässä, jaksaa ja mieli on hyvä. Alan heräämään henkiin taas. Eilen oli salilla jalkapäivä ja tein järjettömän hyvän treenin, en olisi ikinä uskonut että se fiilis kantaisi koko loppuillan. Tänään jalkoja on pikkuisen kivistänyt, mutta tiedänpähän että on liikkeet menneet perille. Huomenna Bodypump ja perjantaina taas salille. Hyvä minä!

Tänään töistä tullessa kuuntelin radiosta Jenni Vartiaisen uuden kappaleen, en kylläkään muista nimeä. Kappaleessa haikailtiin menneiden perään ja kaivattiin taakse jätettyä. Siis juuri näitä tyypillisiä suomalaisia ranteet auki-itkujollotuksia. Tuon kappaleen jälkeen muistelin omaa päättynyttä parisuhdettani. Ei mitään ikävä ja kaipuu-fiiliksiä tullut, ihan vain mietiskelin että miten jokin suhde, jonka luuli loppuelämän kestävän, voi päättyä niinkin rumasti kuin tämä päättyi. Toisaalta tänään oli ensimmäinen kerta, kun hyväksyin sen ajatuksen, että exä halusi vain seurata sydäntään läheiseksi muuttuneen kaverinsa kanssa. Joskushan niissä tilanteissa käy niin, että se oma kumppani on hylättävä uuden onnen tieltä. Onko se väärin tai tuomittavaa? En enää ole niin varma tuostakaan, vaikka asiat voi hoitaa fiksustikin vähemmällä loukkaamisella. Mutta ainahan siinä jompaa kumpaa sattuu. Näin se elämä vain menee. Äsken sitten luin yhtä blogia, jossa nainen kirjoitti tajunneensa rakastavansa miesystäväänsä. Minä muistan itsekin sen pakahduttavan tunteen, kun katsoin exääni. Sen tunteen, jossa sekoittui ääretön hellyys ja rakkaus. Ja se tunne oli mitä ihanin. Muistan aamut, kun lähdin aiemmin töihin ja kävin aamupalalla olevaa exää niskaan suutelemassa ja halaamassa. Nyt, tänään, olen onnellinen, että olen edes joskus niin vahvasti tuntenut jotain miestä kohtaan. Enää, tällä hetkellä, en tunne mitään tuollaisia tunteita, ketään kohtaan. Lapsiani toki rakastan enemmän kuin mitään maailmassa, mutta se tunne on erilainen. Johtuu varmaan auringosta tällainen myötätunto ja siirappinen avautuminen, kummat flash backit menneisyydestä. Mutta parasta tässä fiiliksessä on se, että tämä ei tuota enää mitään paskoja oloja eikä kaipuuta mihinkään suuntaan. 

Teimme lapsen kanssa nachopeltiä ruuaksi, laitoimme enemmän aineksia ja nyt tuli paljon täyteläisempi. Meinasi viedä kielen mennessään. Jospa keittäisin iltakahvit itselleni ja kilauttaisin kaverille. Ihanaa keskiviikkoa kaikille :-)