Viikonloppu taas mennyt vauhdilla. Eilen shoppailua lapsen kanssa ja illalla saunomista ystävän seurassa. Mukava mennä huomenna töihin ja kiinni normiarkeen. Töiden jälkeen salille ja yläkroppaa voisi vaikka kiusata. 

Eilen katselin kaupassa pariskuntia, jotka kulkivat käsi kädessä. Mietin, että mitä he antavat toisilleen ja minkä tyhjiön täyttävät toistensa elämässä. Huomasin siinä katsellessani, että minulla ei ole mitään annettavaa kenellekään. Se oli itseasiassa aika järkyttävää todeta. En millään nähnyt itseäni samanlaiseen tilanteeseen, vaikka kuinka yritin. Minusta on tainnut kuolla jotain, kovettua ainakin. Sanoin illalla ystävällekin samaa, että jotain on muuttunut, ehkä lopullisesti. Minusta on tullut kylmä. Ei ystäviä ja lapsia kohtaan, mutta muuten olen jäädyttänyt itseni. En ole enää avoin ja innostunut, niinkuin joskus vuosia sitten. Onko se pelkkää suojamuuria vai iän tuomaa kokemusta? Pääseekö minun ihoni alle kukaan enää koskaan? Muutuinko minä lopullisesti? 

Ensi kuussa riittääkin toimintaa. On pari keikkaa, jotka käyn ystävien kanssa katsomassa. Ihana mökkiloma ystävän kanssa upeissa maisemissa. Tuota mökkireissua odotan hartaasti, se tulee olemaan mahtava. Saadaan rentoutua ja rauhoittua hiljaisuuden keskellä. Välillä olen leikitellyt ajatuksella, että menisin hiljaisuuden retriittiin. Se voisi olla mielenkiintoinen ja puhdistava kokemus. Mutta kykenisinkö olemaan täysin hiljaa viikonlopun? Tiedä häntä.