Otsikko tulee J. Karjalaisen kappaleesta, joka on ollut tämän päivän korvamato.

Tämäkin kuukausi on kohta taas ohitse. Vuosia tuli taas mittariin ja nyt pikkuhiljaa alkaa tuntua, että kohta voisin olla ikäni edellyttämällä tasolla ajatuksenjuoksultani. Välillä tunnen itseni hirvittävän vanhaksi. En jaksa bilettää yötä läpeensä (sekin tuli todettua) ja toisaalta haluakaan siihen ei ole. Viikonloput, ne lapsivapaatkin, menee kotona touhuillessa. Tai sitten en tee edes mitään kummempaa vaan katselen televisiota. Tänään kävin vesijumpassa ja eilisen vapaapäivän siivosin. Huomenna alkaa valmistautuminen arkeen. Äärimmäisen tasaista ja rauhallista. Kotini olen nyt saanut sisustettua mieleisekseni ja tämä on kaunis ja hillitty. Viihdyn täällä.

Lapsellani on ollut nyt ongelmia ja tunnen syvää avuttomuutta, kun en pysty hänen pahaa oloaan poistamaan. Niin monesta asiasta tuo nuori itseään syyttää ja aivan turhaan. Ulkopuolisen avun hakemiseen hän ei ole vielä halukas. Juttelemme paljon ja yritän häntä auttaa kykyni mukaan, mutta kun minunkaan taidot eivät kaikkeen riitä. Monet illat olen itkevää lastani yrittänyt rauhoitella ja valaa uskoa tulevaan. Onneksi hän pystyy edes minulle puhumaan, että saa taakkaansa keventää. Kunpa minulla vain olisikin kyky poistaa hänen paha olonsa, kohtuutonta nuoren ihmisen kärsiä.

Ajatukset ovat pyörineet lapsen ympärillä ja takki on tavallaan tyhjä. Kirjoittamisinto on kadoksissa. Ehkä minulla ei vain ole enää sanottavaa. Tiedä häntä.