Hyvin nukuttu yö takana, laitoin kohtuulliseen aikaan nukkumaan ja heräsin aamulla yhdeksältä. Ihana herätä, kun tuntee että on nukkunut tarpeeksi. Viime yönä näin taas sekopäisiä unia ja paljon kummallisia tapahtumia. Olin välillä unessa kirpputorilla ostamassa siniraitaisia kahvikuppeja, välillä kannoin märkää pyykkiä kaupasta kotiin avojaloin ja kohta olinkin kahvilla huoltoasemalla tuijottamassa exän selkää ja miettimässä että tunnistanko hänet vai erehdynkö henkilöstä. Omituisia unia, siinäpä olisikin jollekin unen tulkitsijalle työmaata.

Eilen kävin pitkästä aikaa lenkillä lapseni kanssa. Reilu tunti käveltiin ja jutusteltiin. Lenkin loppupuolella lapsi totesi, että olin kuusi vuotta sitten todella timmissä kunnossa. Liikuin tuolloin paljon, olin hoikka ja muutenkin mukiin menevä. Lapsi kysyi, mitä tapahtui, mikä muuttui. No, tuli parisuhde joka vei ajan ja liikunta jäi. Suuri virhe hylätä itsensä parisuhteen alttarille. No lapsi ei kuulemma sellaista vaihtoehtoa tule omalla kohdallaan näkemään, liikuntaa ei aio hylätä koskaan. Tänään teemme uuden lenkin uimarannalle, lapsen toiveesta. Nyt on jalat pikkuisen kipeänä, mutta terveellä tavalla. Ensi viikolla aloitan vesijumpan työkavereiden kanssa. Sanoinkin kaverille, että minä uimataidoton vesipelkoinen olen taas suinpäin säntäämässä sellaiselle alueelle, joka ei todellakaan ominta ole. Onko tämä sitten sitä mukavuusalueelta poistumista? Aika monesti poistun siltä alueelta ihan puhtaasta mielenkiinnosta. 

Lapsi tuli illalla juttelemaan sen jälkeen kun oli salilta tullut. Hän aloitti asiansa sanoilla että häntä ahdistaa. Ahdistaa tulla kotiin ja huomata päivästä toiseen, että istun yksin sohvalla. Ahdistaa ajatus kotiin tulemisesta, jos en olekkaan kotona ja hän ei tiedä missä olen. Hän oli huolissaan, että onko minulla kaikki kunnossa. Olenko tyytyväinen elämääni vai onko minulla paha olla. Hämmästyin. Kerroin ettei minulla ole mitään hätää ja en koe yksin kotona olemista ongelmaksi. Sanoin etten jaksa olla kauhean sosiaalinen työpäivän päätteeksi, kun olen ollut ventovieraiden kanssa tekemisissä kahdeksan tuntia. Lapsi sanoi, että hän ihmettelee kun en käy viikolla missään enkä tee mitään ja siksi hän päätteli että olen onneton. En ole onneton, olen oppinut nauttimaan hiljaisuudesta ja yksinolosta. Täytyy vielä tänään keskustella lapsen kanssa asiasta ja siitä, että mikä tuon ahdistuksen on laukaissut. 

Mutta nyt pyykin pesemiseen, onneksi ei tarvitse märkää pyykkiä kanniskella pyörätiellä niinkuin unessa...